Mitä kaipaat kanalinnustukselta?

[HaM]]

Heti alkuun haluaisin mainita, että en haluaisi tästä tulevan minkäänlaista vänkäystä omista ja muiden mielipiteistä, niitä aiheita on jo riittämiin. Haluaisin kuulla, mitä kukin kaipaa kanalinnustukselta ja millaista kanalinnustusta kommentoija itse harrastaa. Tämä kirjoitus on vain minun mielipide, lyhyt kertomus omasta harrastuksestani.

Itse olen ollut aktiivinen linnustaja vuodesta -02 lähtien, jolloin sain ensimmäisen haulikkoni. Vuosien ajan metsästys kohdistui ainoastaan kahden Pohjois-Savolaisen seuran alueelle. Kummankin seuran alueet kohdistuvat kylien pintaan ja siten esim. kiväärin käytössä on oltava erityisen tarkkana ampumasuunnista. Molempien seurojen maat ovat isojen kuusikoiden, hakkuuaukkojen, tiheiden taimikoiden ja ojitettujen suomänniköiden tilkkutäkkiä. Useiden vuosien ajan saaliit olivat pari pillipyytä ja kenties yksi teeri per syksy. Polut kävivät tutuiksi, melkein aina tiesi jo ennalta, mistä kohtaa teeret tai pyyt pomppaavat eteen, jos ovat näyttäytyäkseen. Kaipasin vaihtelua.

Vuosikymmenen loppupuolella rupesimme käymään valtion mailla. Mielenkiintoa lisäsi ennenkaikkea mahdollisuus metsosta, joka oli vielä silloin ampumatta, koska seurojen mailla metsot olivat rauhoitettu. Ja heti ensimmäisen reissun toisena päivänä se ukkometso antautuikin, suurin kunnia siitä nuorelle koiralle. Samalla viikon reissulla myös kaverini ampui ensimmäiset lintunsa pystykorvalleen, poikateeren ja poikametson. Nämä ensimmäiset reissut suuntautuivat Keski-Suomeen, ja muutaman reissun jälkeen sieltäkin oppi tunnistamaan maastossa kulkiessaan mahdolliset lintupaikat, joten lintujakin rupesi näkymään yhä vain enemmän ja enemmän. Joillain reissuilla piti jättää ampumatta hyvätkin paikat, ettei kiintiö täyty ennen aikojaan.

Keski-Suomen jälkeen reissut alkoivat siirtyä Kainuuseen, yhä laajemmille jahtimaille. Tuli halu kulkea maita, missä ei ihan heti törmää metsäautotiehen. Kainuussa maastot olivat taas hieman erilaiset, ne tuntuivat paljon paljaammilta mitä aiemmat maastot. Pian sieltäkin oppi löytämään risukot, joiden reunamilta varsinkin alkusyksystä saattoi yhyttää teeripoikueen. Kainuusta mieli lepäsikin useiden reissujen ajan, ja saalistakin saatiin. Täysin uusia kokemuksiakin tuli, kun syyskuun reissuilla saattoi päästä tiputtamaan riekonkin. Kainuun viehätystä lisäsi myös se, että jahtipaikan valinnalla kartasta saattoi miltei varmistaa sen, ettei tule törmäämään muihin jahtimiehiin. Sai kulkea päivän rauhassa, kuului korkeintaan joku etäinen laukaus.

Riekot kuitenkin rauhoitettiin Kainuustakin, joten päätimme erään seisojakaverin kanssa tehdä yhden reissun pohjoiseen erämaahan, riekkomaille. Maastot siellä näyttivät mielettömän karuilta. Silmä ei löytänyt juuri lainkaan sellaisia paikkoja, mihin aiemmin oli yhdistänyt lintujen piilopaikat. Parin ensimmäisen päivän aikana kelikin oli erittäin haasteellinen, tuuli humisi niin, ettei mitään kuullutkaan, jos yksinäinen riekko karkasi noutajan edestä. Alkuun homma tuntui liiankin vaikealta ja tuli varma olo siitä, ettei lintuja ole. Kilometrejä tuli miehille ja koirille, kunnes löysimme oikean korkeuden missä linnut viihtyivät, ja niin vain molempien ukkojen suupielet saatiin kääntymään ylöspäin.

Kanalinnustusreissu alkusyksystä valtion maille on ollut jo vuosien ajan syksyn kohokohta. Vuodesta riippumatta, meitä on aina onnistanut. Yhtään huonoa reissua emme ole tehneet. Keskimäärin teen 3-4 reissua syksyssään valtion maille, kun taas seurojen mailla metsästelen iltaisin viikolla töiden jälkeen tai viikonloppuisin, kun en ole reissussa.

Valtion mailla olen saanut sen kaiken, mitä olen kanalinnustukselta halunnut. Olen saanut saalista, haastetta, elämyksiä. Lintuja on aina ollut riittävästi, että sieltä jonkin saa mukaansakkin otettua. Omien seurojen alueilta puolestaan kaipaisin enemmän yhtenäisiä metsästysmaita. Kuljettavat alueet ovat pieniä, eikä niissä ole päiviksi kulkemista, jos ei kierrä jatkuvasti ympyrää. Monet ovat tyytymättömiä nykyiseen lintutilanteeseen, mutta itselleni pyynnin haasteellisuus on paras osa reissua. Haluan kulkea metsässä päivän metsästäen. Mitä jännitystä siinä olisi, jos tietäisi jo ennen metsään menoa, että sieltä saa varmasti metson tai pari? Jos viikon kanalintukiintiö täyttyisi jo ensimmäisen parin tunnin aikana? Jos linnun voisi vain hakea kuin broilerin marketista? Minulle riittää realistinen mahdollisuus saada saalista. Jos lintuja täytyy saada lahtaamalla, niin sitten minun mielestäni voi suunnistaa lähimmälle fasaanitilalle.

[heiluri]

Oma ihanne olisi suurehko (vähintään 100 000ha) yhtenäinen alue eikä mielellään metsäutoteitä,jokunen lampi tai pikkujärvi ja muutama pikku joki,jokunen luonnontilainen neva,puusto valtaosin sekametsää,jonkin verran uudistusaloja ja sopivasti yhtenäistä vanhaa metsää,kohtuullisessa määrin kanalintuja niin että voisi vuosittain ottaa 4-5 teertä ja jokusen riekon,kaikkia muitakin kanalintuja soisi esiintyvän kohtuudella.
Olennaisinta olisi tiettömyys,tila ja rauha kulkea,kämpänkin sinne voisi kuvitella.
Metsästysmaat ovat enimmäkseen ojitettua nevaa,hakkuuaukkoja ja taimikoita seassa jokunen kuusikko ja sekametsäntupas,hakkuuaukot,ojitukset,tieverkko ja taimikot ovat alueelle leimallisia.
Aika harvoin tulee pomppulinnustusta harrastettua vaikka muuten maastossa onkin mukava kulkea,pyynti on valtaosin kyttäysjahtia jossakin sopivassa aukossa koska nevat ovat ruuhkautumisen takia rauhoitettuja,nykyään yleensä haulikolla vaikka aikoinaan oli kivääri lähes ainoa teerestysase.
Ajat ja olosuhteet ovat kolmenkymmenen jahtuuvuoden aikana kovasti muuttuneet ja jahtuutavat muuttuvat mukana.
_________________
Kertalaakiyhdistys

[antsa6]

Aika lailla samanlaiset on kujjeet ku ensimmäiselläkin savon miehellä.

Omat kanalinnustusreissut alkaa jakaantua selkeästi siten, että valtion mailla käydään niin sanotusti oikeasti metsästämässä ja "oman seuran" mailla teeren metsästys on kiväärin kohdistusta ja teeren aamupassi-fiilistelyä. Siihen päälle lyhyitä kävelyitä siten että saisi koiralle sen linnun. Nykyinen koira kun ei varsinaisesti ole lintukoira, niin haastetta on tuossakin piisannut, kun meilläpäin paikkoja ei kävelemällä ihan hirveästi siunaannu. Valtion mailla sitten käyn mahdollisimman paljon tekemässä mielellään pidempiä reissuja sellaisella periaatteella, että saa olla koiran ja/tai muun metsästyskaverin kanssa keskenään ja kulkea rauhassa. Majoitus metsässä; laavussa tai eräkämpässä*. Alueita olen vaihdellut aika paljon Pohjois-Karjala/Pohjois-Pohjanmaa/Lappi -akselilla, hakien sopivaa suhdetta erämaisuuden ja lintukannan välillä. Kävelemistä alueella pitää riittää, eikä keppihelvettejä kiinnosta raivata, mutta lintujakin tosiaan pitäisi löytyä sen verran, että mielenkiinto pysyy yllä eikä mene pelkäksi vaellukseksi.

Monta aika hienoa reissua olen tehnyt ilman saalista, mutta toisaalta kyllä ne saadut linnut on myös monta reissua kruunanneet. Joka reissulla jotakin uutta on oppinut tai hoksannut ja näin aikuisiällä aloitettu metsästysharrastus on syventänyt luontosuhdetta kyllä erittäin hienolla tavalla ja syksyn kanalintu-reissuista on tullut aivan keskeinen henkireikä omassa elämässä.

*Vähän aiheen ohi on vielä sanottava, että eräkämppien saatavuutta voisi kyllä mielestäni parantaa. Villi Pohjola/Lomarenkaan tarjonta on paikoitellen aika suppea, hinnat välillä aika törkeitäkin (tai ainakin tuntuu että suurin kulu tiettömän tien päässä olevassa sähköttömässä ja vedettömässä mökissä on LR:n välityspalkkio) ja se viikon minimi vuokra-aika metsästyskaudella on kuitenkin suht pitkä.

[late2]

Oma ihanne olis se kun olis joskus aikaa, muttei sitä taida hetkeen olla, aika kauan on siitä kun pystyi oleen Näätämöllä viikon ilman kännyn kenttää. Maailma on heitellyt milloin minnekin, kaikkea tullut kuitenkin yritettyä ettei ihan tylsisty. Itselle on jotenkin kiehtovaksi muodostunut se että repalaiselta kartalta katselee paikkoja ja käy nuo katsomassa, jos tärppää niin tuntuu hyvältä. Kartta on muutenkin jännä vehjes, siitä näkee monasti sellaista mitä maastossa ei oikein nää.

Nyt kun on tullut samojakin polkuja tallattua tuntuu hyvältä se että on lintuja. Keväällä ehdin olla vissiin yhden viikonlopun (vai yön) pöndellä mutta oli aika maaginen, teeret pulputti aamuisin ja iltaisin joka suunnasta. Syksyllä mitä ehdin kierrellä ms:n maita niin tuntui että jossain läpytti koko ajan, paljoa saalista saanut mutta kun tietää ettei tuolla juuri muut jahtaa niin eiköhän niitä ole tulevinakin vuosina. On tuossa tietysti haittansakin, jonkun kanalinnun jahtuuseen "tosimiesmaille" ei perheeltä paljoa lupia heru, kun niitä saa ampua portailtakin, jotain koiruutta täytyy tietysti yrittää että pääsis jahtiin, tai ainakin käveleen, kävely on mun juttu, "Lauri poika metsäs häärii, katseleepi puita väärii" saattaa joku arvata mun nickistä, ei ole välttämättä väärässä.

Teeri on mun juttu, vaikka näyttää kyllä siltä että metsojakin on taas hyvin, Kainuussa kun oltiin syksyllä niin näytti että enempi niitä oli, sama oikeastaan oman ms:n mailla. Metso on vaan niin hieno lintu ettei monasti sormi koukistu, joskus joutuu ampuun jos on kavereitten kanssa, pitävät muuten ihan piiperönä. Fasaaneja ehdin poikasena ajaa polkupyörällä sen verran hengiltä etten osaa sitä oikein riistalintuna pitää, pyy on vähän samaa luokkaa, pöndellä lähtee pihasta niin pitää varoa ettei aja pyyn päälle.

[AnttiSn]

Aloittajan tarina oli lähes kuin omasta näppäimistöstä. Paitsi, että aloitin kyllä harrastuksen noin 20 vuotta sitten. Ensimmäiset vajaa kymmenen vuotta kävin metsällä vain isän mukana ja vain seuran mailla tai vieraskortilla sukulaisten mailla. Sitten siinä oli muutamia hiljaisempia vuosia välissä kunnes lopulta kiinnostuin ukkini kehottamana hänen pyyntimaista, nykyisin valtion omistamaa aluetta. Siitä sitten alkoikin vuosittainen sukulaisporukan jahti valtionmaille. Oikeastaan suurin muutos harrastukseen tuli ensimmäisen koiran hankkimisen myötä. Aloin viihtymään entistä enemmän metsässä ja samat maat tuli liian tutuiksi. Toisekseen itselleni on alkusyksystä hirvikärpäsistä hirveä riesa (koko niska menee vereslihalle, vaikkei ötököitä oliskaan kuin ns. normaalisti), joten reissut suuntautu yhä ylemmäs kohti suomineidon roikkuvia rintoja.

Siitä se alkoikin valtionmaiden perkaaminen kainuusta ylöspäin. Tarkoituksena löytää sellaisia alueita, joilla pystyy 3-7vrk pyytämään kulkematta omien polkujen kanssa ristiin. Paljon on tullut pyörittyä eikä enää ihan hirveän monta aluetta ole, jolla ei olisi tullut käytyä. Koirien ja metsämiehen kehittyessä tuo saalisvarmuus on parantunut ja samalla reissujen muoto on hivenen muuttunut. Nykyisellään nauttii enemmän sen oikean paikan löytämisestä kuin sinne menemisestä ja lintujen ampumisesta. Nimenomaan erilaisten maastojen kulkeminen ja lintujen löytämisen riemu on se, joka saa vielä hymyn suupielille. Parin viimeisen vuoden aikana olen myös pyrkinyt laajentamaan kulkemista yöpymällä maastossa ja samalla olen kalastellut, joka on mielestäni oiva lisä hommaan. Samoin koirankoulutus ja koiran touhujen seuraaminen on sellaista, johon ei koskaan kyllästy. Joka vuosi tulee edelleenkin tehtyä useampia reissuja sekä riekkomaille että isomman linnun perään. Ensi vuodelle voisikin alkaa katsomaan sopivaa paikkaa, kun pitäisi viedä paras kaveri viikoksi erämaahan.

[HaM]]

Tuohon aloitustekstiini voisin vielä tarkentaa, että omat haluni ja kiinnostukseni kanalinnustuksen suhteen ovat alkaneet muotoutua eräelokuvamaisiin, luonnonläheisempiin ja ns. oikean eränkäynnin suuntaan. Aiemmin tuli harrastettua vain muutaman tunnin lenkkejä seurojen mailla. Valtion maiden tullessa harrastukseen mukaan siirryttiin mökkielämään, tai parin yön kestäviin laavureissuihin. Ensi syksylle onkin nyt suunnitteilla miltei viikon mittainen laavureissu erämaahan pienellä porukalla, jossa leiriydytään samaan paikkaan, mutta päivisin kuljetaan omia polkujamme. Eli kai tässä osittain kaipaa luontoon kuuluvuuden tunnetta, kun metsästysmaille ei enää lähdetä autolla (vaikkakin nämä metsästysmaat ovat melkoisen ajomatkan takana), eikä tehdä illan eväitä mikrossa tai sähköuunissa. Liekkö herra Kotisara saanut sen kaiken näyttämään niin helpolta ja mukavalta...

Myös koira on tuonut oman mausteensa kanalintujahtiin, enkä oikein osaa enää koiratonta jahtia kuvitellakkaan. Olen aina ollut kanalinnustuksessa liikkuvaa sorttia. Ennemmin nappaan sen puussa nakottavan teeren hiipimällä, kuin odottelisin sitä aukon tai suon laidassa maastoutuneena. Makuasioitahan nämä on, liikkuva jahti on vain minun mieltymykseni. Nykyisellä koiralla on jo 8 syksyn kokemus kanalinnustuksesta ja reissuja on tehty monia. Kesällä, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pitäisi laumaan tulla uusi lintukoira, jonka kanssa kyllä tullaan kulkemaan niin riekkomaita kuin kainuun korpiakin, ja todennäköisesti maisemia tullaan katselemaan myös naapurimaassa.

[yyp]

Mitäkö kaipaan kanalinnustukselta...

- hyvä maastot ilman hakkuuaukkoja, ojituksia ja metsäautoteitä
- paremmat lintukannat
- vähemmän pyyntipainetta
- lähempänä kotoa ettei tarvitsisi ajaa 900 kilometriä riekon pyyntiin
- helpompi lupienostopolitiikka
- pitemmät pyyntiajat
- metsähanhen pyyntimahdollisuus kanalintujahdin yhteydessä
- aikaa ja mahdollisuuksia harrastaa enemmän
- lisää tulilla yöpymisiä
- latvalinnustusta
- autometsästyksen loppumista
- tarpeettomien metsäautoteiden katkaisemista
- soiden ennallistamista ja uusien turvesoiden avaamisen kieltämistä
_________________
" Rauhoitettu riistanhoitomaksulla "

[yyp]

... niin ja Heilurin maille lintuja että loppuu valittaminen.
_________________
" Rauhoitettu riistanhoitomaksulla "

[tuhola]

[Känkkäränkk2]

Metso ja pyy on mun juttu. Pyitä nyt melkein aina on, mutta niin vähän historiaa metsästäjänä takana, etten edes tiedä mitä on huonot metsovuodet. Joten ainoa toive on, että kunhan lintuja olisi, edes havainnoksi asti.

Olen varmaan monen mielestä todella tylsä metsästäjä, kun tykkään jahdata metsoa tietyltä alueelta joten syksyllä tulee kuljettua samaa aluetta. Koitan hiipiä kun apassi jotta pääsis pyrstösulkia koittamaan.

Kuten sanottua, olen aika raakile metsästäjänä joten kunhan joskus pääsen näkemään pohjosen selkoset niin voipi mieli muuttua. Tällä hetkellä siis riittää, että lintua olisi.
_________________
Elä ammu, se on kaakana

[late2]

[Pohjola]

vai että loppus valittaminen

[Supe]

500 vuota vanhaa petäjikköä. Mutta nekin on palaneet jo 1600 luvulla maan tasalle. Ehkä yksi pystyssä, halkaisija 5 metriä.

[topintam]

Kanalinnustus on lähes jokapäiväinen 4-8km lenkki tuttuihin kotimaastoihin, usein koukaten omien maiden läpi tai kierrellen kokonaan niitä. Ennen oli saksanseisottaja nyt englanninsetteri,,koira pitä olla mieluiten luppakorva

Tutut maisemat, mieluiten omat saavat ajatukset laukkaamaan, metsä ja koiran seuraaminen rauhoittaa. Sopiva liikunta omaan tahtiin tekee niin hyvää, ei ole kiire.. Siihen lisäksi sitten tietopaikoista kaivetut tilanteet ja jännitys...miten linnun käykään. Saaliin saaminen monesti kruunaa tämän hienon tunnekimaran.

Mahdollisia metsästymaita ja käymättömiö paikkoja riittää tässä lähelläkin mutta ei tuu lähdettyä. Jotenkin "kartallapysyminen ja kuumien jahtipaikkojen tiedon puute tekee hommasta heti erilaista...metton ampuminen "jostakin" pomppuun ei vaan ole niin hienoa kuin tieto linnun yllättäminen housut kintuissa mustikansyönnistä.
_________________
-itseäni olen kiittänyt ja kiitosta on riittänyt-

[jkpk]

Päällimmäisenä mieleen tulee että olisi riittävästi aikaa syksyllä harrastaa. Jahdata latva metsoja ja suuria teeri parvia, ampua silloin tällöin harkittu laukaus ja istua tervastulilla nokipannulla kahvia keitellen.
Parhaimmat sydämmen tykytykset saa kun pimeässä hyppää metson soitimeen ja kun ensimmäiset teeret lentävät aamu usvasta suon reunapuihin, siinä on sitä jotakin...
Haaveissa olisi että saisi vielä joskus metsähanhia jahdata kanalintu jahdin yhteydessä.